Patsaat ovat menneiden aikojen muistomerkkejä

Ala-asteella opettajallamme oli tapana pistää luokassa "juoru" liikkeelle. Kun viesti oli kulkenut kuiskauksena oppilaalta toiselle koko luokan läpi, saimme lopulta kuulla, miten se oli matkalla muuttunut. Leikin opetus oli se, ettei kuulopuheisiin kannattanut uskoa. 

No, kuulopuheisiin uskoo se, joka niihin haluaa uskoa, ja kuulopuheita luo se, joka haluaa niitä luoda.

Viime syksynä mietimme yhteisöllisyysvaliokunnassa aihetta Kempeleeseen tulevalle patsaalle. Yksi valiokunnan jäsen ehdotti Leninin patsasta. Sellaisen voisi saada ilmaiseksi. Mielikuvitukseni lähti salmannopeasti liikkeelle ja pistin paremmaksi: "Stalinin patsas!". Koska valinta olisi rohkea ja täysin poikkeuksellinen, se toisi kuntaan turisteja, kaavailin. Heh.

Voi olla, että ideani Stalinin patsaasta on levinnyt ja minut tunnetaan nyt Stalininkin ihailijana. Mutta kenellä on tarvetta ihailla kieroon kasvanutta esivaltaa, edes Suomen nykyistä johtoa?

Jos ajatukseen Stalinista liittyy mielessäni jotain positiivista, se on viehtymystä historian tarinoihin, joita voi katsella turvalliselta etäisyydeltä, ja viehtymystä Itään, josta voi nauttia ennen kaikkea matkaajana.

Kuvassa on Aleksanteri II patsas Helsingin senaatintorilla. Kun joku ulkomailta tullut vierailija oli nähnyt patsaan, hän oli ihmetellyt, miksi patsasta ei kaadeta, imperialismin muistomerkkiä?

En tiedä vielä yhtään suomalaista, jota patsas olisi häirinnyt. Itse asiassa se on Suomen säätyvaltiopäivien vuonna 1884 järjestämän veistoskilpailun hedelmä. Syntyikö idea Aleksanteri II:n patsaasta aivan omaehtoisesti suomalaisten mielessä? 

Patsas kantaa arvokasta muistoa tuosta ajasta ja sen taiteesta. Mikään aika tuskin tulee olemaan niin täydellinen, että historiaa kannattaisi sen rinnalla unohtaa, vaikka itseään täydelliseksi luuleva Länsi on sen unohtanutkin.